Tervetuliaisjuhlat

Allekirjoittaneelle pidettiin pienimuotoiset tervetuliaisjuhlat/syömingit torstai-iltana tuntien jälkeen. Tässä vähän kuvia blogin yleistä mielialaa nostamaan. Valokuvista voi myös päätellä, että allekirjoittanut on parantunut paisetaudistaan kiitettävästi, kasvot kun näyttävät jo täysin ihmismäisiltä.

Olisinpa Suomessa

Muistelin tässä toissapäivänä, että joskus Kupolin foorumeilla keskusteltiin aiheesta "Muuttaisitko tilasuuden tullen Japaniin?" ja moni nuori animen ja mangan ystävä oli tietty sitä mieltä, että ilman muuta. Minulla oli jo silloin epäilykseni, olenhan luonteeltani se kuuluisa epäilevä Tuomas.

Nyt täällä asuessa ei ole epäilystäkään siitä, mitä vastaisin jos joku tulisi asiaa kysymään. Ei, en muuttaisi. Olen ollut Japanissa nyt kuusi viikkoa. Hauskaa on ollut, kiitos kysymästä, ja kavereita on saatu. Eipä siinä mitään. Mutta tunnen iltaisin hyvin usein ahdistuksen siitä, että olen henkisesti keskellä ei-mitään uppo-oudossa maassa, jonka kieltä puhun korkeintaan keskinkertaisesti. En voi sanoa, että olisin kotiutunut tänne. Kun ajattelen sanaa 'koti', siitä ei tule mieleen mitään Japaniin viittaavaakaan. Suomi siellä ajatuksissa häilyy. Voisin sanoa, että koti-ikävä kalvaa edelleen. Kysymys ei niinkään ole siitä, että elämä Suomessa olisi keskimäärin helpompaa. Kun palaan kotiin, siellä tietenkin on se helppoa, että asun perheeni kanssa eikä vuokrakustannuksia tietenkään ole, mutta joskus sielläkin on aloitettava itsenäinen elämä. Ei, kyse ei ole niin yksinkertaisesti asumiskustannuksiltaan halvemman elämän kaipuusta.

Ennen kaikkea kaipaan sitä, että voin asioida omalla kielelläni, että paikalliset tavat ovat minulle tuttuja ja turvallisia, että pystyn lukemaan kaupan mainoksen ilman sanakirjaa ja en tunne itseäni koko ajan ulkopuoliseksi. Minulla on erittäin ulkopuolinen olo edelleen, vaikka ihmiset ovat ystävällisiä ja ymmärtäväisiä vajavaista kielitaitoani kohtaan enkä ole yhtään ilkeämielistä sanaa joutunut kuulemaan (ainakaan sellaista, jonka merkityksen tajuaisin). Kaipaan suuresti kotimaani olosuhteita, säätä, maisemia, tuttuja paikkoja ja ihmisiä, tuttua kieltä ja arkirutiineja. Tahdon saada ne aamumurot kuten ennenkin ja käydä ruokatunnilla ulkoiluttamassa koiraa ja mennä polkupyörällä äidille vapaailtaisin ja pulahtaa hyiseen järviveteen Vantaan Kuusijärvellä. Kaipaan myös suomalaista ruokaa - mistä täältä saa makaronilaatikkoa tai perunamuussia? Toisin sanoen kaipaan takaisin normaaliin arkeeni ja tuttuihin kuvioihin ja tuttujen ihmisten luo. Minulla ei ole seikkailuhenkeä eikä kaukokaipuuta - tajuan täällä selkeämmin kuin koskaan, että haluan elää elämäni Suomessa niin hyvässä kuin pahassa. Japani on ihan kiva maa, sen myönnän, mutta en oikein ymmärrä miksi joku varta vasten haluaisi jäädä tänne pysyvästi. Ei täällä minusta ole sen enempää mitään kuin Suomessakaan - samaa pätee myös toisin päin. Kyse on kai lähinnä siitä, että koko elämäni on jossain muualla.

Tämän vuodatuksen jälkeen on sopivaa mainita, että muutan ensikuussa paluupäiväni joulukuun loppuun aiotusta tammikuun 8:sta. Haluan uudeksi vuodeksi kotiin ja ehtiä levähtämään lomalla koti-Suomessa ennen kuin tulee paluu Metropolian kouluarkeen (kaipaan sitäkin). Saisinpa samalla myös nukkua pari päivää aikaeroväsymystä pois.

Onneksi marraskuuhun ei ole enää niin pitkää matkaa, kohta ollaan jo puolessa välissä ja voi keskittyä ajattelemaan, että ei tätä enää kauan tarvitse jaksaa...