Takkitehdas luokassa 1028

Kolme kuukautta Japanissa alkaa olla täynnä, ja samalla vaihtoreissusta on tulevana maanantaina vain kolme viikkoa jäljellä - hurjaa! Aika tosiaan lentää kun pitää itsensä kiireisenä, lentolippuja vaihtamaan mennessäni vaihtoaikaa oli jäljellä kuusi viikkoa ja tuntuu kuin se olisi ollut eilen. Oma rakas kotimaa ja sinne paluu siis lähenee mukavaa tahtia, mutta vielä ehditään nauttimaan koulusta ja vapaa-ajasta japanilaisten keskellä. Maanantaina on nabe-syömingit tiedossa koulukaverin kotona. ;)

Ompelukurssiksi kutsumani vaatteiden valmistuksen kurssi alkaa pikku hiljaa myös lähestymään loppuaan. Valitsin tämän kurssin alun perin siksi, että se vastaa Metropolian kolmosvuoden opintosuunnitelmaa parhaiten, sillä myös Metropolian kolmannen vuoden vaatetussuunnittelijat tekevät kurssityönään takin. Erona näissä kursseissa on lähinnä se, että Suomessa tehdään yleensä paksu villakangastakki talvisiin oloihin, kun taas Japanin lämpöisessä ilmastossa niin paksulle takille ei ole mitään käyttöä, joten nämä soveltuvat lähinnä Suomen alkusyksyyn ja loppukevääseen. Japanista ei helpolla löydä paksua villakangasta, jotta Suomen talveen sopivan takin voisi tehdä, joten ohuempien materiaalien kanssa on mentävä. Joka tapauksessa valmistusmenetelmät - ompelutekniikka ja kaavoitus toisin sanoen - ovat samanlaisia ja kurssin aikana olen oppinut hyvinkin paljon hyödyllistä mitä vaatteiden valmistukseen tulee.


Aluksi lähdettiin liikkeelle tästä - piirustussuunnitelmat takin mallista ja yksityiskohdista, sitten kaavat ja vaatteen protokappale eli 仮縫い (karinui). Suoraan käännettynä karinui tarkoittaisi väliaikaista ommelta tai harsintaa.

Lakanakankaasta tehdystä protosta tultiin parissa viikossa tähän - kääntötakki alkaa olla kasassa. Toinen puoli on valkoista, kauniin pinnan omaavaa ohutta kangasta, toinen taas helmenharmaata ja vähän paksumpaa mutta tekstuuriltaan hillitympää kangasta. Kaulusrakenne on kimonotyyppinen.


Takaa. Kuten kuvasta näkyy, takissa on raglanhiha ja leikkauslinjat, jotka ovat malliltaan aika paljon prinsessaleikkauksesta muistuttavat, mutta lähtevät aika ylhäältä raglansaumasta.

Ja edestä toisin päin käännettynä. Tässä vaiheessa takista puuttuu vielä taskut, jotka tein tänään valmiiksi ja kiinnitin.


Pikkuisen lähempää. Etukappaleen leikkauslinjat menevät, jos saan kehaista itseäni, mielestäni erittäin kauniisti. Voisi myös olla suotavaa kertoa, että takki on tehty omien mittojeni mukaan eikä siis istu edes luokan suurimmalle mallinukelle kovin nätisti, niitä kun ei ole tehty 170-senttistä suomalaisnaista ajatellen (varsinkaan sangen rintavaa sellaista, kuten opettaja plus luokkakaverit ovat ottaneet asiakseen huomautella ilkikurisesti ja toisinaan vähän kateellisesti hymyillen). Takissa ei siis ole istuvuusvikoja vaikka se näyttää nuken päällä oudolta. Tänään sovittaessani takkia sain luokkakavereilta innostuneen ”よく似合うじゃん！” ja ”本当にてる！” huudahduksen. (suom. "Istuu/sopii sinulle hyvin!" ja "Näyttää tosiaan!", tässä tapauksessa siis tarkoittaen että valmis takki muistuttaa aikaisemmin tekemiäni piirustuksia)


Ja kurkkaus hihaan! Metropoliassa takkikurssilla olisi ilmeisesti opeteltu vuorittamaan takki, mutta tekniikka on periaatteessa aivan sama kuin kääntötakkia tehdessä sitä lukuunottamatta, että kääntötakissa molemmat puolet tehdään samalla kaavalla kun taas vuoriin tehtäisiin pieniä kaavamuutoksia. Ompelujärjestys on kuitenkin - ainakin japanilaisen opettajan mukaan - sama, joten uskon oppineeni sen mitä pitikin.

Olen luokan ainoa, joka on päässyt näin nopeasti melkein loppusuoralle takkinsa kanssa. Suomessa on tottunut siihen, että ompelukurssien aikana vaatteiden kokoamiseen on korkeintaan pari viikkoa aikaa ja toiminta on hektistä kun taas täällä rytmi on huomattavasti verkkaisempi, opettaja kiertää koko ajan auttamassa vaikeiden asioiden kanssa ja pelkkien kaavojen tekemiseen on varattu yli kuukausi aikaa. Olisin tässä ajassa ehtinyt laittaa kasaan jo kokonaisen malliston, mutta toisaalta, miksi en nauttisi rauhallisesta työrytmistä kun siihen kerrankin on mahdollisuus? Mielessä on tosin käynyt tehdä samoista kaavoista johdettu takin kanssa yhteensopiva pikkumekko, sillä aikaa on todellakin enemmän kuin tarpeeksi ja kangastakin jäi yli aika reippaasti.

Takin kanssa ollaan siis kohta valmiina, enää tekemättä on kauluksesta yhden pienen virheen korjaaminen, nappien ostaminen ja niiden kiinnitys (plus napinlävet) ja helman viimeistely.

Tervetuliaisjuhlat

Allekirjoittaneelle pidettiin pienimuotoiset tervetuliaisjuhlat/syömingit torstai-iltana tuntien jälkeen. Tässä vähän kuvia blogin yleistä mielialaa nostamaan. Valokuvista voi myös päätellä, että allekirjoittanut on parantunut paisetaudistaan kiitettävästi, kasvot kun näyttävät jo täysin ihmismäisiltä.

Olisinpa Suomessa

Muistelin tässä toissapäivänä, että joskus Kupolin foorumeilla keskusteltiin aiheesta "Muuttaisitko tilasuuden tullen Japaniin?" ja moni nuori animen ja mangan ystävä oli tietty sitä mieltä, että ilman muuta. Minulla oli jo silloin epäilykseni, olenhan luonteeltani se kuuluisa epäilevä Tuomas.

Nyt täällä asuessa ei ole epäilystäkään siitä, mitä vastaisin jos joku tulisi asiaa kysymään. Ei, en muuttaisi. Olen ollut Japanissa nyt kuusi viikkoa. Hauskaa on ollut, kiitos kysymästä, ja kavereita on saatu. Eipä siinä mitään. Mutta tunnen iltaisin hyvin usein ahdistuksen siitä, että olen henkisesti keskellä ei-mitään uppo-oudossa maassa, jonka kieltä puhun korkeintaan keskinkertaisesti. En voi sanoa, että olisin kotiutunut tänne. Kun ajattelen sanaa 'koti', siitä ei tule mieleen mitään Japaniin viittaavaakaan. Suomi siellä ajatuksissa häilyy. Voisin sanoa, että koti-ikävä kalvaa edelleen. Kysymys ei niinkään ole siitä, että elämä Suomessa olisi keskimäärin helpompaa. Kun palaan kotiin, siellä tietenkin on se helppoa, että asun perheeni kanssa eikä vuokrakustannuksia tietenkään ole, mutta joskus sielläkin on aloitettava itsenäinen elämä. Ei, kyse ei ole niin yksinkertaisesti asumiskustannuksiltaan halvemman elämän kaipuusta.

Ennen kaikkea kaipaan sitä, että voin asioida omalla kielelläni, että paikalliset tavat ovat minulle tuttuja ja turvallisia, että pystyn lukemaan kaupan mainoksen ilman sanakirjaa ja en tunne itseäni koko ajan ulkopuoliseksi. Minulla on erittäin ulkopuolinen olo edelleen, vaikka ihmiset ovat ystävällisiä ja ymmärtäväisiä vajavaista kielitaitoani kohtaan enkä ole yhtään ilkeämielistä sanaa joutunut kuulemaan (ainakaan sellaista, jonka merkityksen tajuaisin). Kaipaan suuresti kotimaani olosuhteita, säätä, maisemia, tuttuja paikkoja ja ihmisiä, tuttua kieltä ja arkirutiineja. Tahdon saada ne aamumurot kuten ennenkin ja käydä ruokatunnilla ulkoiluttamassa koiraa ja mennä polkupyörällä äidille vapaailtaisin ja pulahtaa hyiseen järviveteen Vantaan Kuusijärvellä. Kaipaan myös suomalaista ruokaa - mistä täältä saa makaronilaatikkoa tai perunamuussia? Toisin sanoen kaipaan takaisin normaaliin arkeeni ja tuttuihin kuvioihin ja tuttujen ihmisten luo. Minulla ei ole seikkailuhenkeä eikä kaukokaipuuta - tajuan täällä selkeämmin kuin koskaan, että haluan elää elämäni Suomessa niin hyvässä kuin pahassa. Japani on ihan kiva maa, sen myönnän, mutta en oikein ymmärrä miksi joku varta vasten haluaisi jäädä tänne pysyvästi. Ei täällä minusta ole sen enempää mitään kuin Suomessakaan - samaa pätee myös toisin päin. Kyse on kai lähinnä siitä, että koko elämäni on jossain muualla.

Tämän vuodatuksen jälkeen on sopivaa mainita, että muutan ensikuussa paluupäiväni joulukuun loppuun aiotusta tammikuun 8:sta. Haluan uudeksi vuodeksi kotiin ja ehtiä levähtämään lomalla koti-Suomessa ennen kuin tulee paluu Metropolian kouluarkeen (kaipaan sitäkin). Saisinpa samalla myös nukkua pari päivää aikaeroväsymystä pois.

Onneksi marraskuuhun ei ole enää niin pitkää matkaa, kohta ollaan jo puolessa välissä ja voi keskittyä ajattelemaan, että ei tätä enää kauan tarvitse jaksaa...

Esittelykierros Joshibiin

Toinen kevyt postaus, ja koska en, yllätys, yllätys, jaksa kirjoittaa yhtikäs mitään, esittelen teille kuvien välityksellä kouluni, japaniksi 女子美術大学 eli Joshi Bijutsu Daigaku, lempinimeltään kotoisasti Joshibi.

Sisäänkäynnin edessä.

Tässä kuvassa näkyvä iso rakennus on koulun kirjasto, jonne allekirjoittaneella on nyt lainauskortti. Pitänee mennä penkomaan sen anteja tässä lähipäivinä~

Kampuksella on jopa oma kauppa, joka myy taidetarvikkeita ja myös pientä purtavaa ja juotavaa. Kiinnostuneille tiedoksi, niitä ihania Copic-tusseja saa myös täältä - 340 jenillä, eli vähän päälle kolmella eurolla. Kyllä, niitä isompia ja kalliimpia nimenomaan. Suomen hintataso alkaa ketuttaa tässä vaiheessa, vai kuinka? ;)

Hallway from Heaven! Tai sitten ei, mutta valkoista on. Tällä käytävällä on Mac-luokkia.

Näkymä ruokalaan päin.

Aivan koulun bussipysäkin vieressä matkalla pääporteille on ihana puistonäkymä, jota jumitun aina tuijottamaan kouluun mennessäni ja sieltä tullessani.

Näkymiä toisen kerroksen parvelta koulupäivän jälkeen noin puoli viideltä. Aurinko on jo painumassa mailleen!

Rakastan Joshibin piha-aluetta. Siitä jotenkin huokuu koko paikan idyllinen olemus ja tyttökoulumaisuus.


Ja päivän päätteeksi piristävä jonotuskokemus paikallisbussiin. "Asemalta" lähtee vain kaksi bussia, toinen Sagami-Oonoon ja toinen Kobuchiin, joten väärään bussiin on vaikea päätyä. Varsinkin kun ne lähtevät eri laitureilta.

Tämä raportti päättyy tähän, allekirjoittanut aikoopi nyt tutimaan. じゃ、これでおわり！

Japanilaisia Jehovia

Aamulla kouluun valmistauduttaessa ovikello soi. En olisi millään uskonut ellen omin silmin olisi nähnyt, mutta sielläpä oli kaksi japanilaista Jehovan todistajaa mukanaan japanilainen Herätkää-lehtinen (japaniksi Mezameyou). Yritin olla nauramatta ihan kohteliaisuussyistä, rouvat kun olivat kovin ystävällisiä ja uteliaita tietämään mistä olimme, milloin olimme tulleet Japaniin, miten viihdyimme ja haluaisimmeko kenties englanninkielisen esitteen. Sain suht pokerinaamalla kieltäydyttyä kunniasta.

Menimme kouluun lounastunniksi halvan ruoan perässä. Kipollinen soba-nuudeleita lisukkeineen plus yksi onigiri maksoi 270 jeniä, 20 jeniä enemmän kuin bussilippu Joshibiin. Kyseinen ateria piti minut erittäin kylläisenä kahdestatoista seitsemään, joten ihan turhasta ei ainakaan maksettu.

Iltapäivätunnit istuin tietokoneluokassa, ensimmäistä kertaa eläissäni Macintoshin kimpussa. Kaksi tyttöä, Yukari ja Mari, omivat minut samantien ja istuttivat minut väliinsä. Yukari osaa englantia varsin hyvin, joten hän selitti tunnilla saadun tehtävän englanniksi kun opettajan pitkähköt puheet menivät ohi korvien. Teemme lyhytfilmin pienryhmissä iMovie-ohjelmalla - valokuvia, videopätkiä, musiikkia, mitä tahansa. Päädyimme pitkällisen pohdinnan jälkeen ottamaan Sapporon reissuni ja ensitunnelmani Japaniin saavuttua filmin teemaksi, sillä kumpikaan meistä ei keksinyt mitään. >////<;;; Opettaja ei osaa englantia, mutta hän selitti minulle erikseen projektin aikataulun ja idean yksinkertaisemmalla japanilla kun kävin tuntien välissä kysymässä.

Olin kotona lopulta vasta kuudelta. Bussimatka kotiin kesti puolisen tuntia, poisjäätyäni jumituin vielä kirjakauppaan toviksi kun sellaisen vihdoinkin löysin aseman läheltä. Käväisin kotona pikaisesti ja sitten palasin takaisin aseman supermarkettiin hakemaan ruokaa. Olen ollut kotona vasta muutaman tunnin, mutta olen jo nyt rättiväsynyt, joten taidan kömpiä nukkumaan. Onneksi minulla on koulua vasta iltapäivisin, saan nukkua aamulla rauhassa 8:an tai 9:än.

Gakkou no hajimari!

Näin erittäin merkillisiä, levottomia unia. Kännykän piipatessa 6.30 näin mielessäni Sephirothin lievästi vaarallisen hymyn, vihreät silmät ja korvissani kaikui piipityksen yli "For Mother!" ... Stressiä ilmassa kenties?

Bussi koululle lähti Sagami-Ounon aseman läheltä Green Hallista, jonka kyytiin nousimme oppaamme Reinan kanssa. Matka Joshibiin kestää bussilla noin 20 minuuttia, jos ei ole ruuhka-aika tai huono sää. Taifuuniaikaan saattaa mennä tuntikin Reinan mukaan.

Itse kampusalue on viehättävän vehreä ja laaja, puita ja istutuksia on rakennusten välissä ja suurehko viheralue on aivan ruokalan takana. Kouluun oli helppo ihastua ensisilmäykseltä - minua ei rehellisesti sanottuna jännittänyt lainkaan olla uudessa ympäristössä aloittamassa opintoja aivan eri kielellä (vieläpä sellaisella kielellä, jota osaan hädin tuskin tyydyttävästi). Shimoda-san johdatti meitä kampuksen halki, kertoi käytännön asioista ja tutustutti meidät tuleviin opettajiimme. Menimme noin tunniksi Media Arts-osaston opettajainhuoneeseen, jossa Noora teki opintosuunnitelmansa yhdessä opettajiensa kanssa. Tämän jälkeen vuorossa oli samanlainen sessio Fashion & Performance-osastolla minun opintojani koskien.

Lukujärjestykseeni päätyi kolme kurssia; tiistaisin, torstaisin ja perjantaisin suunnittelua ja ompelua, jossa toteutetaan lopulta yksi tai kaksi takkia, sain luvan tehdä takit omaan kokooni tulevaa käyttöä varten. Keskiviikkoisin on Material Studies, jossa suunnitellaan ja toteutetaan lopulta nahkalaukku ja maanantaisin on Performance Jugyou tms., joka olikin mielenkiintoinen kokemus.

Pääsin ko. kurssille mukaan jo samana iltapäivänä ruokatunnin jälkeen. Meitä oli päälle kymmenen henkeä plus opettaja, kaikki istuimme joko pienille voimistelumatoilla tai pyyhkeillä suurehkossa voimistelusalia muistuttavassa huoneessa. Opettaja selitti aluksi kurssin tavoitteista, joissa ilmeisesti haetaan uudenlaista kokemusta omasta ruumiista ja tietynlaista tietoisuutta omasta itsestä. Tämä syvällinen aihe aloitettiin melkoisella fysioterapialla - kulutimme puolisen tuntia varpaiden ja jalkapohjien hieromiseen ja koetimme samalla tuntea kosketuksen, opettajan sanojen mukaan, pepusta selkärankaan ja aina niskanikamiin asti. En tiedä tunsinko, mutta ainakin takapuoli puutui istumisesta.

Tämän jälkeen työskentelimme pareittain. Makasin oikosenaan lattialla viltilläni, kun vierustoverini Nami nosteli käsiäni, jalkojani ja päätäni hyvin hitain liikkein sivulle ja takaisin. Koko kokemus tuntui hieronnalta - ainakin se oli äärimmäisen rentouttavaa lämpimässä salissa. Sitten tistin saman hellävaraisen käsittelyn Namille. Olin lievästi hämmentynyt siitä, ettei hän yhtään arastellut koskea minuun vaikka olimme täysin vieraita toisillemme, ja minä vielä ulkomaalainen. Ehkä japanilaiset eivät olekaan niin ujoja kuin olin kuvitellut.

Sitten siirryimme ulos "suki na tokoro wo sagashiteru tame" eli etsimään paikkaa, josta pidämme ja jossa tuntuu hyvältä olla niin henkisesti kuin fyysisesti. Päädyin makaamaan nurmikolle puiden varjoon. Opettaja kutsui meidät 15 minuutin kuluttua koolle ja kävimme jokaisen mielipaikan läpi ja jokainen kokeili, pystyisikö saamaan siitä samaa fiilistä kuin paikan "alkuperäinen" tykkääjä. Kierroksen aikana kiersimme koko kampuksen ja sain hyvää aikaa tutustua Namiin (sain jopa luvan kutsua häntä etunimeltä ilman kohteliaisuusliitteitä, imartelevaa) ja huomasin, että japanin osaamiseni on ilmeisesti aika vankka vaikka opintosanasto onkin suppea. Ainakaan minulla ei ollut ongelmia ymmärtää hänen puhettaan, ja oli helpottavaa saada puhua pitkästä aikaa tuttavallista, epämuodollista japania. Taisin saada samalla uuden ystävän. :)

Koulun päättyessä kello 16.30 oli edelleen lämmin, mutta aurinko oli jo laskemaan päin. Minulla oli tokkurainen olo kaiken sen jälkeen ja nuokuin bussissa matkalla takaisin asemalle. Kerta kaikkiaan erikoinen kokemus. En lainkaan pistä pahakseni, että sitä on seuraavan kerran lauantaina.

Allekirjoittaneen koulupäivät ovat siis ma - la, joka päivä 3. ja 4. periodi eli ruokailun jälkeen klo 13.20-16.30. Tiedä sitten saako tästä riittävästi opintopisteitä koti-Suomessa, mutta juuri nyt se ei jaksa huolettaa kun loppukesän Japani on kaunis ja ihmiset ihania.